Luonto ei palaa takaisin toivomalla

Tänään 190 YK:n biodiversiteettisopimuksen allekirjoittajamaata pääsivät harvinaiseen yksimielisyyteen siitä, että luonnon monimuotoisuutta tulee suojella. Maat sitoutuvat muun muassa suojelemaan jollain tapaa 30 % maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä.

Sopimus on merkittävä symbolinen askel taistelussamme ympäristötuhoa vastaan, sillä arvioiden mukaan 80 % maapallon pinta-alasta on asumuksien, viljelyksien tai teollisuuden peittämää.

Eli ihmisten maailmaa.

Olemme kustantaneet nykyisen elintasomme ottamalla velkaa luonnolta, nyt joudumme maksamaan sen takaisin. Tämä tulee haastamaan Suomen ja sen päättäjät, sillä tavoitteisiin pääsy vaatii esimerkiksi muutoksia tukijärjestelmiin sekä vaikkapa kajoamista yksityiseen maanomistukseen.

Näin tulee kuitenkin tehdä. Meidän nykyinen tukijärjestelmämme ohjaa liian usein vaikkapa soiden ojittamiseen sekä lihakarjan kasvattamiseen; talousmetsissämme ei luonnon monimuotoisuus kukoista.

Ilmastotavoitteiden julistaminen on hieno asia. Mutta niihin pääseminen vaatii sen, että joku päästää irti siitä, mihin on tottunut. Ilmastopolitiikka, joka pelkää tehdä tätä, epäonnistuu jo alkutekijöissään.

Minun on tietenkin kaupunkilaisena tietotyöläisenä helppo sanoa, että olen valmis uhraamaan tavoitteen eteen. Se, etten saa lihaa lähikaupastani, ei vaikuta juurikaan elämänlaatuuni.

Muut kärsivät paljon enemmän. Esimerkiksi lihatuotannon tukien purkaminen tarkoittaa vääjäämättä sitä, että joku lihatilallinen joutuu miettimään uudestaan, miten pärjää taloudellisesti. Ja meidän yhteiskuntana täytyy varmistaa, ettei hän putoa tyhjän päälle velkoinensa.

Mutta se, että meidän tulee miettiä uudestaan moni asia yhteiskunnassamme on ainoa vaihtoehtomme. Muuten emme selviä.

Menetettyä luontoa emme saa takaisin toivomalla — meidän on keksittävä uutta ja päästettävä irti vanhasta.