Rikoksesta ja rangaistuksesta
“Ei meillä edes ole niin paljon köyttä ja lyhtypylväitä, että ihmiset pääsisivät toteuttamaan oikeustajua”
Tämän lainauksen luin professori Jukka Kemppiseltä nuorena oikeustieteen ylioppilaana ja olen edelleen pitkälti samaa mieltä. Kovemmat rangaistukset eivät yksinkertaisesti ole toimivaa kriminaalipolitiikkaa. Oikeusjärjestelmä ei saa olla koston jatke, vaan sen tulee nousta kostonhimon ylle ja päättää rationaalisesti rikoksesta ja rangaistuksesta.
On kuitenkin totta, ettei oikeusjärjestelmä voi erkaantua myöskään liian kauaksi siitä, mitä kansalaiset pitävät oikeana ja kohtuullisena. Jos lakimme eivät heijasta kansalaisten moraalia ja arvoja, on järjestelmä tuomittu romahtamaan.
Mutta tämäkään ei todellisuudessa uhkaa Suomea. Tutkimukset ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, että jos kansa tutustuu oikeudenkäynteihin hieman lööppejä tarkemmin, antavat he vastaavanlaisia rangaistuksia rikoksista kuin ammattituomaritkin. Kansan oikeustajun ja oikeuskäytännön väliltä ei löydykään sitä valtavaa railoa, joka joskus vilahtaa julkisissa kannanotoissa.
Median vastuu tiedottamisessa
Tästä kaikesta huolimatta kuulemme usein, että kansa vaatii kovempia rangaistuksia. Eikä se ole oikeastaan ihme, kun lukee median kirjoituksia oikeudenkäytöstä Suomessa.
Esimerkiksi elinkautisvankien vapauttamista koskeva tiedottaminen nousee usein lehtien luetuimmiksi jutuiksi. Kansalaiset lukevat lehdestä, kuinka jälleen kerran yksi elinkautisvanki vapautettiin ehdonalaiseen vastoin kaikkia vaarallisuusarviointeja.
Olen itsekin ihmetelly, miksi ihmeessä näin tehdään kertat toisensa jälkeen? Nämä artikkelit itsessään harvemmin tarjosivat tähän vastausta.
Vastaus tähän kysymykseen löytyi kuitenkin valtioneuvoston tilaamasta tutkimuksesta elinkautisvankien ehdonalaiseen päästämisestä. Vastaus oli, kuten nämä asiat usein tuppaavat olemaan, monimutkainen ja monisyinen, mutta se kuitenkin selvensi minulle, miksi vaaralliseksi arvioituja vankeja päästetään ehdonalaiseen eikä ilmiö näyttäytynyt enää niin mielettömältä. (Tiivistettynä: vaarallisuusarviointien taso vaihtelee eikä yhdenmukaisia menetelmiä käytetä, joten arvioiden lopputulokset eivät aina ole käyttökelpoista aineistoa ehdonalaispäätökselle, vaan päätös perustetaan muihin seikkoihin.)
Tällainen tieto ei kuitenkaan kulkeudu kansalle. Vetävät otsikot mielettömistä ratkaisuista voittavat kuivahkot tutkielmat. Ja suosituimmat artikkelit käsittelevät aina jotain täysin poikkeuksellista tapahtumasarjaa, joka ei kuvasta keskimääräistä tapausta. Eikä niiden suosiota tarvitse ihmetellä: en minäkään klikkaisi otsikkoa, jossa lukee, että tavallisesta rikoksesta koitui tavallinen rangaistus.
Lehdistön kirjoituksilla on väliä. Niin kauan, kun kansa luulee, että meillä päästetään murhaajat vapaaksi ihan vain uudelleen murhaamaan, niin kauan tulevat poliitikotkin vaatimaan niitä kovempia rangaistuksia.
Suomessa ei siis ole ongelmaa siinä, etteikö oikeuskäytäntö vastaisi sitä kuuluisaa kansan oikeustajua. Meillä kuitenkin saattaa olla ongelma sen kanssa, etteivät kansalaiset oikein tunne oikeuskäytäntöämme ja viestintävastuu on liukunut enimmäkseen keltaiselle lehdistölle. Tähän on vaikea keksiä helppoa ratkaisua.
Oikeusvaltion päämäärätietoinen kehittäminen
Mutta täytyy vielä mainita, ettei Suomen rangaistusjärjestelmä ole valmis. Ei tietenkään ole. On harhakuvittelua luulla, että tämän päivän rangaistusasteikko on täydellinen eikä sitä tarvitse enää muuttaa tai hioa.
Rangaistuspolitiikka muodostaa demokraattisen oikeusvaltion kovan ytimen ja siksi meidän pitää aika ajoin pelottomasti tarkastella sitä, turvaako järjestelmämme uhrin aseman, rankaiseeko se rikoksesta ja ehkäiseekö se uusimista. Muuttuvat ajat ja muuttuvat olosuhteet muuttavat myös tämän kolminaisuuden tasapainoa. Tämän vuoksi en siis kategorisesti lyttää mitään keskustelua rangaistuksen koventamisesta puhtaana populismina. Kriminologia on tiede ja tiede elää. Jos huomaamme järjestelmämme olevan epätasapainossa, tulee sitä hienosäätää. Siksi poliittinen keskustelu, jossa toinen puoli vaatii lisää köyttä ja toinen toistaa mantraa siitä, etteivät kovemmat rangaistukset auta koskaan missään tilanteessa, ei ole kovin hedelmällinen oikeusjärjestelmämme pitkäjänteisen ja määrätietoisen kehittämisen kannalta.
