Parempaa huomista emme saa toivomalla

Olen yhdeksänkymmentäluvun lapsi. Maailma, johon saavuin tuntui paistattelevan auringonpaisteessa. Neuvostoliiton romahdus oli vapauttanut kansakunnat ja päättänyt vuosikymmenien kylmän konfliktin, talous kasvoi ja teknologia hyppeli harppauksin tulevaisuuteen.

Suomellakin meni hyvin. Meillä oli maailman paras koulu ja toimiva terveydenhuoltojärjestelmä, joka hoivasi ja hoiti. Niukkuuden ajat olivat ohi — kaikki kyllä järjestyisi. 

Muistan kuitenkin lukeneeni lehdestä ennusteita tulevaisuudesta. Silloin tällöin kirjoitettiin meitä uhkaavista vaaroista: pandemioista, heikkenevästä huoltosuhteesta, ilmaston lämpenemisestä sekä radikalismin ja totalitarismin noususta.

Nämä pelkomme kävivät toteen. Kriisit seurasivat kriisejä. Pandemia muutti yhteiskuntaamme, terveydenhuoltomme yskii ja kompuroi, Ukrainan sota toi juoksuhaudat taas uutisiimme ja neljänkymmenen asteen hellekesät ovat uusi normaali Euroopassa. 

Maailmamme on muuttunut. Eräs aikakausi on päättynyt ja elämme seuraavan alkua. Meidän täytyy tehdä politiikkaa, joka heijastaa tätä.

Meidän täytyy keksiä, miten elämme ilmastonmuutoksen kanssa, miten varaudumme sotilaallisiin konflikteihin sekä miten yhdistämme kuihtuvat resurssit ja kasvavan hoidontarpeen. 

Ratkaisut eivät tule olemaan helppoja. Tarvitsemme politiikkaa, joka luo uutta maailmaa eikä yritä epätoivoisesti pitää kiinni maailmasta, jota ei enää ole eikä tule enää koskaan olemaan. 

Minä haluan olla mukana rakentamassa tätä uutta Suomea. Uskon, että voimme selvitä, pärjätä ja voida hyvin vielä huomennakin. Tämä vaatii politiikkaa, joka ymmärtää, ettemme voi elää kuin ennen, koska asiat eivät ole enää kuin ennen.